Vauvan ehdoilla perheentahtisesti

Perheemme pienin ilopilleri täyttää tänään kolme kuukautta. KOLME KUUKAUTTA!!! Aika on vilahtanut ihan käsittämättömän nopeasti. Vauva-arki on hakenut muotoaan ja nyt on pieni päivitys paikallaan. Postauksen kuvat Susannasta ja Riiasta lokakuiselta kisareissultamme.

Aiemmissa postauksissa olen hehkuttanut sitä, miten mukavasti pikkuihminen on kulkenut matkassa mukana. Teksteistä on voinut saada sellaisen käsityksen, että vaavia on riepoteltu jatkuvasti paikasta toiseen. Se ei suinkaan pidä paikkaansa. Suurimmaksi osaksi ollaan nautiskeltu kotioloista. Syy hehkuttamiseen on siinä, että olen itsekin ollut aidon hämmästynyt, miten helposti juniorin kanssa asiat ovat sujuneet. Ihan totta! Esikoisen traumaattinen synnytys ja siitä seurannut hidas toipuminen aiheuttivat sen, että äidillinen itseluottamukseni oli pohjalukemissa hyvin pitkään. En vain tuntenut pärjääväni. Mutta jälkimmäisestä synnytyksestä voin rehellisesti käyttää muotisanaa voimauttava. Sen verran supermutsilta tuntui sairaalasta poistuessa.

Positiivinen synnytyskokemus on kantanut koko tähänastisen vauva-ajan. Uskalsin esimerkiksi lähteä päivän varoitusajalla poikasen kanssa kuskaamaan Riiaa kisoihin. Oli meillä osan matkasta mukana onneksi apukäsiäkin, kiitos Aleksandra, mutta yhdessä pisteessä huomasin huristelevani hevonen trailerissa ja nukkuva vauva takapenkillä ihan itsekseni. Se kyllä jännitti, ja vähän myös hirvitti, mutta olo oli kuin voittajalla. Vuosi sitten en olisi uskaltanut yksin edes vetää hevosta, saati sitten ryhtyä siihen parin kuukauden ikäisen vauvan kanssa. Esikoisen ollessa saman ikäinen en uskaltanut lähteä yksin hänen kanssaan minnekään.

MUTTA, tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että pikkuveikan kanssa kaikki menisi niinkuin elokuvissa. Pikkuvauvat osaavat olla myös vaativia. Ja hyvä niin! Tämä tuli todettua kyseisellä kisareissullakin. Juuri, kun oli Riian ja Susannan vuoro astella kouluaitojen sisään, oli vauvan saatava ruokaa. Piste. Tai lähinnä huutomerkki! Ei auttanut muu kuin istahtaa tallin satulahuoneeseen imetyspuuhiin. Katselin siispä sinisen ruusukkeen arvoisen kisasuorituksen jälkikäteen videolta. Muutamaa viikkoa myöhemmin järjestettiin kisat kotitallillamme. Ne jäivät myös väliin vauvan tarvitessa äitiä. Kisapäivän aamuna pikku-cowboy oli räkäinen ja yskäinen. Ei tarvinnut hetkeäkään miettiä ettenkö olisi jäänyt kotiin hänen kanssaan talkoohommien sijaan.

Nyt, kun pienokainen ei ole enää aivan vastasyntynyt, hän on silloin tällöin saanut äidinmaidon lisäksi myös hieman korviketta. Mieheni kanssa olemme yhtä mieltä siitä, että vauva on hyvä totuttaa tuttipulloon. Isillä on turvallisempi fiilis vauvan kanssa kahden, kun tietää, että hädän nälän yllättäessä apu on lähellä. Minunkaan ei tarvitse paahtaa tuhatta ja sataa tallille ja takaisin, kun tiedän ruokahuollon pelaavan. Viime viikkoina olenkin päässyt pyörähtämään tallilla ihan itsekseni. Eilen olin jopa ensimmäistä kertaa tunnilla! Jippii! Tallikäyntejä on viikkoon ohjelmoitu kuitenkin vain kahdesta kolmeen, joten yhteistä aikaa on yllin kyllin. Olen myös edelleen sitä mieltä, että isinkin on hyvä viettää aikaa lasten kanssa ilman minua. Siinä sitä vasta oppii tuntemaan mukulansa ja huomaa pärjäävänsä hienosti. Tästä aiheesta kirjoittelin postauksessa Hevonen + pieni lapsi = mahdoton yhtälö? Jännä juttu, että vaikka nämä ajatukset on kirjoitettu ennen Riian tuloa perheeseemme, ja vaikka sen jälkeen on tullut vielä yksi lapsikin lisää, allekirjoitan silloiset ajatukseni vieläkin aivan täysin.

Postauksen otsikko on ontuva, myönnetään. Halusin tähdentää sillä sitä, että vaikka vauvan tarpeet ovat etusijalla, on vauvaa mielestäni hyvä yrittää ohjailla muun perheen rytmiin. Se auttaa koko perheen jaksamisessa ja uskoisin sen olevan hyvä juttu myös pienokaiselle itselleen. Vanhempia kuitenkin kannustetaan nykyään melko voimakkaastikin vauvantahtisuuteen. Termi voidaan toki ymmärtää monella tavalla. Esikoisen kohdalla otimme käsitteen hieman liian kirjaimellisesti. Se johti muun muassa hyvin huonosti nukuttuihin öihin tai oikeastaan vuorokausirytmin puuttumiseen. Reagoimme jokaikiseen vauvan inahdukseen. Kaikkihan sen tietää, ettei mammuttimaisesta univelasta hyvää seuraa. Vahingosta viisastuneena pikkuveikalle on yritetty opettaa yön ja päivän ero alusta saakka. Yöllä ei jutella, vaippaa ei vaihdeta eikä puuhailla mitään muutakaan. Voi olla toki vain moukan tuuria, mutta hän kyllä vaikuttaa sisäistäneen asian hienosti. Vaikka öisin herätäänkin syömään useamman kerran, unet jatkuvat heti maitotankkauksen jälkeen sekä äidillä että poikasella. Ja mikäs sen ihanampaa kuin pieni tuhiseva lämpöpatteri kainalossa.

Susanna Marttila & Kalvarija